Matti ja Juha Alpeilla 2004

Syyskesästä 2004 Matti keksi, että olispa mukava vähän surautella alpeilla tänä syksynä synttärien aikaan. Soitti sitten ja kysäisi puolihuolimattomasti että "Lähdetkö kaveriksi alpeille ajelemaan?". Olin siltä istumalta valmis, koska kesä oli mennyt sadetta pidellessä ja jokavuotinen Euroopanreissukin jäi tekemättä. Mikäs minulla lähtiessä, työtön mies. Varattiin edesmenneeltä Vbirdiltä meno Müncheniin lauantaina 2.10 klo 13:35 ja paluu torstaiksi 7.10 13:00. Matin piti olla paluupäivänä töissä klo 15:00, niin että aamulla klo 7:40 lähtevällä lennolla pitäisi vielä mainiosti ehtiä sorvin ääreen. Pikku riski - ehkä, mutta olipa sitten tuuriakin matkassa, niin huonoa kuin hyvääkin ja vieläpä riittävästi. Ryhdyttiin etsimään sopivaa mopovuokraamoa mahdollisimman läheltä pelipaikkaa. Motogreek Papagatsios löydettiin Münchenista. Varattiin pari matkaenduroa (R1200GS) matkavarustuksella neljäksi päiväksi. Mies saa kuulemma ostaa BMW:n vasta 50 täytettyään ja kun Matilla oli siihen vielä pari vuotta jäljellä niin pienet ennakkomaistiaiset tuntuivat olevan enemmän kuin paikallaan. Eipähän tarvitse enää turhaan miettiä - tai sitten voi odottaa ja haaveilla. Vuokrasopimukseen sisältyi 1500 km.

Vbird lähti ajallaan Helsinki-Vantaalta kohti Niederrheinia, josta olisi jatkolento Müncheniin. Vuokraamon kanssa oli sovittu, että koneen saapuessa klo 17:00 mopot odottaa kentällä tankattuina. Vaan kuinkas sitten kävikään - yksi Vbird oli saanut flunssan ja firman systeemit olivat aivan sekaisin. Vaikutti siltä, että ehjiä koneita oli jäljellä tasan yksi ja tietysti Münchenin koneella lähdettiin viemään matkustajia Berliinin ja Kööpenhaminaan ja ties minne eikä kukaan sitten tiennyt päästäänkö me mihinkään ja jos - niin milloin. Tästäpä alkoi mielenkiintoinen puhelinrumba. Mehän ei tumpelot osata saksaksi sanoa kuin "van biö, tänks" eikä englanniksi älytty edes kokeilla, niin alusta asti tulkkina toiminut Kuikan Päivi teki taas Suomesta käsin mahtavan päivätyön ja sai sovittua kreikkalaisen pyörävuokraajan kanssa, että pyörät viedään odottamaan hotelli Theresienhofiin johon meillä oli varaus paluulentopäivää edeltäväksi yöksi.

Suurenna kuva klikkaamalla.
Käytä selaimen paluu-toimintoa palataksesi sivulle.

Takahampaita ei kiristä enää niin paljoa

Niederrheinissa kaksi miestä kiroili oluttiskin äärellä kun ei ollut tietoa päästäänkö liikkeelle samana iltana vai meneekö seuraavaan päivään. Kun mitään ei tuntunut tapahtuvan eikä kukaan vieläkään tiennyt mistään mitään - niin otettiin sitten. Pikkuisen ehkä takahampaiden kiristys helpotti, mutta tottapuhuen ei paljoa. Matka-aikataulu oli tarkoituksella kireä, jotta ehdittäisiin olla mahdollisimman paljon pyörien päällä, mutta nyt alkoi näyttää pahalta. Lähtihän se kone sitten viimein kahdeksan jälkeen illalla n. 6 tuntia myöhässä.

Münchenissa hotelli on aivan kentän vieressä ja perille päästiin kymmenen kieppeillä. Oululainen olisi sanonut, että "kun täällä on niin pimiääkin". Koetettiin sitten saada huonetta yöksi, koska lähteminen kosteaan yöhön alppien suuntaan olisi ollut todella typerää. Tämä osoittautui loistokeksinnöksi, erityisesti ajoituksen osalta. Oktoberfest oli juuri päättymässä ja München tietysti pullollaan tyhjiä ja halpoja hotellihuoneita. Theresienhofissa oli yksi huone, jonka varannut asiakas ei vielä klo 23 ollut saapunut, mutta kun kyseessä oli vakioasiakas niin hotelli halusi pitää huoneen varattuna kunnes olisi varmaa ettei kyseinen herrasmies todellakaan saavu paikkakunnalle. Päätettiin ottaa olutta ja odottaa josko jotain tapahtuisi. Vaihtoehtoina oli vetää ajovermeet päälle ja nukkua pihalla pyörien vieressä/alla, notkua hotellin aulassa pitkillä penkeillä tai toivoa parasta, että hotellin johtajan pokka pettää. Yhden aikaan yöllä sitkeys palkittiin, saatiin huone ja päästiin nukkumaan - halusivat kai pistää baarin kiinni tai sitten olut alkoi loppua. Totta puhuen hotellia pitävät maahanmuuttajat olivat todella ystävällisiä ja palvelu pelasi alusta loppuun lähes ajatuksen voimalla - mikä oli muutenkin hyvä juttu, koska kumpikaan osapuoli ei kunnolla puhunut mitään toisen tuntemaa kieltä.

Positiiviselle puolelle kirjattiin se, että mopot odottivat pihalla, paperit olivat respassa saatteenaan pieni paperilappu jossa sanottiin, että pankaa nimet papereihin ja faksatkaa toimistolle. Saksassa - hei haloo, mutta sehän olikin kreikkalaisten omistama vuokraamo jota voin vain suositella - ja varauksetta. Palvelu pelasi koko reissun ajan ja vielä sen jälkeenkin vaikka sesonki olikin jo ohi ja kaikista vuokraamoista ei enää edes saanut pyöriä tuohon ajankohtaan. Stergios sanoikin viimeisenä iltana, että harrastushan tämä on eikä mikään bisnes.

Syntymäpäivän aamu koitti ja äijät oli pikkuisen malttamattomia aamiaisella, mutta liikkeelle päästiin. Ja mihinkähän suuntaan sitten mentäisiin. Kaksi Beemeriä viiletti aamusumussa peräkkäin pitkin lentokentän tienoota sinne sun tänne, meni nimittäin kummankin kompassit sekaisin illan taksiajelulla ja jouduttiin ottamaan vähän vauhtia omakeksimän umleitungin kautta ennenkuin etelään johtavan moottoritien liittymä löytyi.

Ja sitten punaisen pyörän kytkin alkoi luistaa. Matti viittilöi sen verran vakuuttavasti, että ihan pakko oli uskoa ensimmäisen taukopaikan olevan tässä ja nyt. Ajoimme Raststättelle ja ihmettelin mistä savu nousee - kytkimestä vai kypärästä. Olihan mahtava meteli: "P E R K E L E E N braatwursti, ikinä en enää tämmöseen koske ...". Helppo homma, kahvansuojus oli kääntynyt ja seurauksena kahva ei päässyt takaisin yläasentoonsa. Matilta hetki irvistelyä ja kahvansuojan kääntelyä, vähän jo helpottunutta naureskeluakin ja kytkytin alkoi pelittää.

Kohti Garmischia ja Partenkircheniä. Pikkuisen piti rajoja hakea, kun ei koko kesänä oltu ... ja sitä rataa ja pyöräänkin piti tietysti totutella ja katsoa miten se oikein menee. Kyllä GS:n mittariin yli 200 saa sopivissa oloissa, mutta ei se välttämättä enää mitään sairaan hauskaa ole. Kiire oli kuitenkin päästä varsinaisen polun päähän ja niin sitä sitten päästeltiin ensimmäiset 100 kilometriä motaria pitkin reippaasti alle tunnissa. Oberausta käännyttiin länteen kohti Reuttea ja senpä jälkeen ei sitten paljon motareita nähtykään.

Matti oli lukenut karttaa syyskuun alusta ja opetellut alppitiet lähes ulkoa niin, että suunnistuksen suhteen meillä ei ollut mitään varsinaisia hankaluuksia. Mitä nyt joskus muovitetun kartan saaminen takaisin tankkilaukun muovitaskuun aiheutti pientä kypäränkeikutusta. Muutenkin se karttalaukku on kuulemma ihan pstä.

Näistä tuntemuksistahan palautuu nopeasti kun muistaa, että lähin trattoria on yleensä vain jarrutusmatkan päässä.

Eka päivä ajettiin uskomattoman kauniita kippurateitä Pikku-Heidin maisemissa. Kun aamu-usva alkoi hälvetä, aurinko paistaa ja maisemat vaan paranivat, alkoi reissu ollakin plussan puolella, vaikka oltiin vasta ihan alkukilometreillä. Käväistiin korkealla, ihailtiin näkymiä ja lähdettiin taas alas, eikä riemulla ollut rajoja. Taas piti ihmetellä miksei tätä tehdä useammin. No jokainen päivä tulee iltaan ja taas pitää pysähtyä.

Meille se ensimmäinen pysähdys oli Stelvion ja Gaviapassin jälkeen Ponte Di Legnossa, josta koluttiin pikkuhotelli yöpaikaksi. Sveitsiläinen moposeurue oli valinnut saman majapaikan (oliko hirveästi vaihtoehtoja sillä kylällä?) ja niinpä siinä sitten saatiin vielä synttärin kunniaksi päivällispöydässä maaottelu aikaiseksi kuka sammuu viimeisenä -kisassa. En muista kuka voitti, mutta lopulta tarjoilija sammutti valot ja lähti nukkumaan, yrittäen ilmeisesti vihjailla, että voisin tehdä samoin. No minähän menin enkä tunnusta nähneeni ketään matkalla sänkyyn. Harmaapartainen sveitsinpoika antoi kyllä hyvän vastuksen. Päivänsankari luovutti suosiolla - joko väsähti tai sitten kuvitteli, että päästäisiin aamulla aikaisemmin liikkeelle.

Reissussa kun ollaan niin aamutkin on mukavampia, niin seuraavakin joka tuli ajallaan - no ehkä pikkuisen hätäiseen. Hetki huohoteltiin ja syötiin aamiaista ja kun alkoi tuntua siltä että pyörä pysyy alla pystyssä, lähdettiin jatkamaan. Ajettiiin Gardajärven pohjoispäätä hipoen Roveretoon ja siitä sellaista serpentiiniä Schioon, että hyvin saattoi todeta perävalojensa toimivan. Olihan mutkatie, SS46 - suosittelen kaikille kuninkaantienvääntäjille. Ja mutkat vaan paranivat. Vähän ennen Forno di Zoldoa, johon tähtäsimme illaksi oli pienen joen varsi sellaista ajamisen riemua, että ei unohdu - ei ikinä. Täysin syytön tähän riemuun ei ollut myöskään se saksalainen bratwursti.

Hiihtohotelliin mentiin taas pitkän kaavan mukaan ja hetki jo epäiltiin, että kiinnihän se on, mutta aikamme koputeltuamme kaveri tuli avaamaan ja toivotti tervetulleeksi. Oltiin ainoat asiakkaat. Mopot laitettiin takapihalle talliin, vietiin kamppeet huoneisiin ja hiljennyttiin hetkeksi Matin huoneen parvekkeelle kuuntelemaan puron lorinaa ja naukkailemaan matkaeväistä. Voinpa vannoa, että ikinä ennen sitä tai sen jälkeen ei ole tehnyt niin paljon mieli savuketta kuin siinä parvekkeella seistessä. Vuosi tupakoimattomuutta oli juuri tulossa täyteen ja kuningas nikotiini muistutti itsestään oikein kunnolla. Voi Aatami - saat kaiken anteeksi, ymmärrän sinua.

Saappaat kohti kylän keskustaa, jonka runsaasta yhden pitserian tarjonnasta valitsimme parhaan, istuimme nurkkapöytään, tilasimme pitsat ja karahvin punkkua jos toisenkin. Maailma alkoi taas parantua kun vauhtiin päästiin ja samalla vauhdilla sitten palattiin hiljaiseen hotelliimme. Kaveri tiskin takana tarjosi meille iltapaukut ja kertoi että itselläänkin oli ollut kuussatanen kawa ja siksi kai me saimmekin ylenpalttisen myötämielisen kohtelun ja niinpä se päivä sitten ns. olikin pulkassa.

Aamulla saimme havaintoesityksen hotellin lämmitysjärjestelmän toiminnasta, kun keskellä aamiaishuonetta ollut kiviuuni sai sisäänsä kottikärryllisen metrisiä halkoja - ja tulitikun perään. Mukava tuoksu levisi sisätiloihin. Aamiainen oli hyvä, kummallekin oli oma sämpylä, kinkku- ja juustoviipale, siivu makkaraa ja marmelaadi - kahvia kokonainen kannullinen. Eipähän syöty liikaa - mutta ei olisi tarvinnutkaan, kun ei jäänyt nälkä. Siinä sitten käteltiin, kiivettiin mopoille ja suunnattiin uusin seikkailuihin.

Eipä aikaakaan kun päätettiin vaihtaa mopoja ja kokeilla miltä se toinen yksilö tuntuu. Seikkailu alkoi. Matti ajoi keltaista mopoa mäkeä ylös ja meinasi oikeasti jäädä jalkoihin. No minä päräytin mäen päälle ja jäin odottelemaan. Mies tulee nenänpää valkoisena ylös ja kysyy, että eikö sinua häiritse tuo takapään vispaaminen? Tokaisin, että joo se on se 'kardaani-ilmiö' jota tosin tässä sinun pyörässäsi ei juurikaan huomaa. No keltainen pyörä keskituelle ja mekaanikko meistä heiluttelemaan takapyörää. Virhe - ei olisi pitänyt koskea. Sieltähän oli takalaakeri antautunut (beemerin lapsentauti) ja rinkula viipotti sivusuunnassa ainakin sentin jos ei kaksi. Ilmankos se aina kolahti ja ikäänkuin asettui kallistaessa. Eipä tuo olisi juuri ajamista haitannut kun ei olisi tiennyt, mutta siitä alkoivat kauhun kilometrit. Koko ajan piti pelätä, että milloin se on alla poikittain. Ja hienoa mutkatietä, jyrkkiä mäkiä ja kaameita jyrkänteitä. Dobbiacossa sitten tultiin B100 tielle kohti Lienziä. Se polku kyllä otti sitten kaiken ajamisen nautinnon takaisin hetkessä - onpahan tasainen ja typerä väli! Ja koko ajan pelko peräaukossa, että laite hajoaa jalkojen väliin lopullisesti.

Lienzin korjaamolla levittelivät käsiään, että joo - ei tälle täällä mitään mahdeta. Soitto vuokraamoon Stergiokselle ja siitä sitten Spittaliin, lähimpään BMW huoltoon. Huollossa totesivat, että ei tule tänään kuntoon eikä vielä huomennakaan. Stergios lupasi tuoda uuden pyörän pakettiautolla paikalle ja niin tekikin. Olosuhteisiin nähden kohtuusuoritus, pikkuisen olisi saanut pitää enemmän vauhtia, mutta jäipähän taas aikaa juopotella. Kerrottin Stergiokselle puhelimessa hotellin osoite ja niinpä vain tuli illalla toinen punainen braatwursti autokyydillä, joka vei vammautuneen pois mennessään. Ja me pojat jäätiin odottelemaan aamua.

Aamiaisen jälkeen mikkomekaanikko taas tarkisti ja lisäsi öljyä koneeseen, joka ilmiselvästi oli myös juopotellut omat nesteensä aika vähiin. Matka jatkui.

Pirun pientä kylätietä, vaihtelevia hiihtokeskusmaisemia, vähän yksitoikkoista sumussa ajamista, oli aika kylmäkin hetkittäin ja sitten taas keskimääräistä syysmyrskyä hienompaa auringonpaistetta. Kohtapa oltiin Salzburgin tienoilla Halleinissa etsimässä oikotietä Berchtesgadeniin. Ennen ei ole siinä paikassa eksytty ja taas eksyttiin. Se on kyllä kumma paikka, Saksasta päin helppo, mutta Itävällasta miltei mahdoton löytää.

No eipä mitään, pitemmän kaavan kautta ajettiin kuitenkin ylös valtakuntien rajalle papukaijabaariin välipalaa nauttimaan. Ai miksikö? No siksi, että tie sinne ylös ja takaisin alas on yksi niitä keskeisen euroopan moottoripyöränähtävyyksiä. On siellä se maksutiekin joka on - ihan kiva. Pääasia on kuitenkin vanha tie sinne linja-autopysäkille, mistä lähtee bussit aatun majalle. Varsinkin jos sitä sattuu nousemaan samaan aikaan jonkun paikallisen kyykkypyörämiehen kanssa ja korvien välissä on sinkki sillai tiukalla, että "perkele - minusta et ohi mene". Onneksi ei tullut ketään vastaan ettei tarvinnut harjoitella väistöliikkeitä. Sairaan jyrkkä nousu ja aivan kuolettavan hurmaavia mutkia.

Adolfin mökille ei tehnyt mieli ja olihan päiväsuoritettakin vielä muutama kilometri jäljellä, että takaisin baanalle. Etelä-Saksan ja Itävallan upeitten maisemien halki kohti Müncheniä. Mutkat on mukavia, ohittaessa kannattaa olla tarkkana - kuorma-autot tulee välillä pirun lujaa vastaan ja Ferrarissa on kova ääni kun sitä kuuntelee takaapäin ja yrittää pysytellä vauhdissa. Sitten se kyllä hiljenee kun ajaa ohi. Tultiin Münchenin kehätielle, pyörittiin taas lentokentän ympärillä, käytiin juomakaupassa ja saavuttiin illan hämärtyessä hotellin pihalle.

Pantiin pyörät parkkiin ja todettiin Matin pyörän mittarista että pari kilometriä jäi ajamatta. Matkaa oli kertynyt 1498 km. Vietiin tavarat sisälle ja siirryttiin hotellin ravintolaan. Kun oli saatu oluet pöytään ruvettiiin oikein miehissä ihmettelemään lasien takaa, että mitähän se on tuo ropina ja roiske tuolla ulkona - alkoi nimittäin sataa. Neljä lähes pilvetöntä ja aurinkoista päivää, puolitoistatuhatta kilometriä hienoja teitä, muutama BMW ja pari väsynyttä, äärettömän onnellisena virnuilevaa mopoilijaa.

Stergios tuli peräkärryn kanssa, keräsi rahat ja antoi vielä alennusta sovitusta hinnasta. Juotti meidät sitten omaan piikkinsä täyteen olutta. Aamulla Vbird lähti ajallaan ja oli vielä Helsinki-Vantaallakin aikataulun mukaisesti. Oli muuten sitten viimeinen Suomeen lentänyt Vbird. Lopettivat seuraavana päivänä liikennöinnin ja tekivät konkurssin. Että semmoista tuuria.

Reittikartta

Klikkaa kuvan eri osia saadaksesi suurennoksen kunkin ajopäivän reitistä.
Käytä selaimen paluu-toimintoa palataksesi takaisin sivulle.

Paluu